Kiväärimies

Olen sotien välisessä ajassa. Olen vanhanaikaisessa asunnossa, joka sijaitsee jonkin talon kivijalassa. Pimeässä tuvassa on puinen pöytä ja sen ympärillä penkit ja tuoleja. Penkeillä, tuoleilla ja lattialla istuu paljon ihmisiä, kaikki minun sisaruksiani, iältään neljästä neljäänkymmeneen. Me odotamme isää tulevaksi kotiin. Kohta isä tuleekin, todella vanha ja sairas mies. Isä on juuri päässyt sairaalasta kotiin. Jollakin oudolla tavalla menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat, sillä miehellä, joka tässä unessa on isäni, hänellä on sydämentahdistin. Paidannappien välistä tulee johto johonkin 20- tai 30-luvun designiä olevaan pieneen laitteeseen, joka isällä on kädessään. Me kaikki tiedämme, että isä ei elä kauaa ja se on sääli, koska hän on meille rakas. Isä ottaa seinältä vanhan kiväärin, ainoan omaisuutensa. Joku meistä lapsista saa sen. Se on menossa vanhimmalle pojalle, mutta minä haluan näyttää taitojani sen kanssa vakuuttaakseni isälle, että se olisi minulla kaikkein parhaimmassa käsissä. Menen ulos, kujalle jonne auringonvalo ei kunnolla pääse. Kujan päässä aukeaa näkymä valoisalle kadulle ja siellä könöttävään punatiiliseen suureen rakennukseen jota on pommitettu. Ammun molemmat piiput siihen rakennukseen, tiiliä ropisee alas, ihmiset ja hevoset säikähtelevät. Kivääri on minun.

Sitten olen äkkiä nykyajassa. Minulla on kaksi akita inu -koiraa, Rikie ja Hopeanuoli (joo, naurakaa vain, mutta niin se oli). Ihan oikean akita-koiran näköisiä, ei mitään piirroskoiria. Olen vienyt koirani eläinlääkärin tarkastukseen, kivääri olallani. Kehun miten hienoja karhukoiria ne ovat, olen kaatanut niiden kanssa monta karhua. Eläinlääkäri ja hänen apulaisensa katsovat dvd:ltä koirieni urotekoja. Ihmettelen, miksi minun Hopeanuoli-dvd:lläni ei ole samoja kohtauksia.

Ja sitten taas menneisiin aikoihin. On talvi, talutan koiriani ja kehun niitä niille jotka niistä kysyvät. Jonkin ajan päästä koirat jäävät matkasta pois kun saavun tässä vanhassa, kivi- ja tiilitaloja sisältävässä kaupungissa erään vaalean ja korkean kivitalon luo. Muutama sisaruksistani odottelee sen ovella isämme kanssa. Isän pitää mennä lääkäriin. Menemme taloon sisään. Nostan pienen pikkusiskon syliini ennen kuin lähdemme kiipeämään portaita, koska tiedän ettei hän jaksa nousta niitä meidän tahdissamme. Talo muistuttaa minusta todella paljon koulua ja isä sanoo, että ennen sotaa se toimi kouluna, mutta nyt siellä on toimistoja ja lääkäreiden vastaanottoja. Kiipeämme ylimpään kerrokseen ja 30-vuotias sisareni koputtaa erääseen oveen. Tiukkailmeinen, vanhanaikaiseen terveyssisaren univormuun pukeutunut sairaanhoitaja avaa oven ja ohjaa isän sisään, meidät muut hän töykeästi häätää kauemmas, kun yritämme mennä mukaan. Vakuutan sylissäni istuvalle sisarelleni että isälle ei tapahdu mitään pahaa, ja kyllä hän sieltä tulee kohta takaisin.

Äkkiä olemme koko sakki jossain suuressa, matalakattoisessa salissa, jossa on työpöytiä, höyläpenkkejä, hyllyköitä täynnä kaikenlaista askarteluun ja käsitöihin liittyvää tavaraa, kangaspuita, ja ties mitä. Siellä on vieraitakin ihmisiä, kaikki ovat jonkin puuhan kimpussa. Yksi sisaruksistani oli Holly Hunter (tietenkään hänen nimensä ei unessani ollut se), ja hänen kanssaan minä etsin veljeäni ja yritin päästä mukaan näiden vanhempien sisaruksieni projekteihin. Jotenkin kummallisesti se muuttui sellaiseksi, että etsimme joka paikasta isällemme kuuluvia tavaroita ja yritimme ratkaista jotain salaisuutta. Kunpa muistaisin, mikä se salaisuus oli. Se oli herätessäni jo unohtunut.