Sairaalassa

Hyi helkkari. Unessani olin jossakin todella kälyisessä sairaalassa. Lattiat olivat tummanruskeita, valkoiset seinät olivat jo kellastuneet ja verhot hapertuneet läpikuultaviksi. Se oli syöpäsairaala. Todellakin syöpä, sillä nyt en puhu mistään kasvaimista vaan kudosten syöpymisestä. Ihmisillä oli nenien paikalla rosoisia, ammottavia aukkoja, raajoja oli kuihtunut ja pudonnut irti. Iljettävin tapaus oli nainen, jolla oli puolet toisesta jalkaterästä jo pudonnut pois, ja aukosta näkyi vain ontto jalka. Sen naisen jalka oli syöpynyt sisältä päin niin että hänen jalkansa oli vain kuori, iljettävä, sisältä vereslihalla oleva rosoinen kuori.

Minä makasin yhdessä sängyssä. Huoneessa oli rivissä kymmenkunta sänkyä, ja niissä sekä miehiä että naisia. Minussa ei ollut mitään aukkoja tai muutakaan ulkoista vikaa, minä yritin kysellä että mitä minä siellä teen, kun enhän minä ole sairastunut. Ohi kulkeva hoitaja vakuutti minulle, että kyllä minäkin olen sairas, mutta sairauteni ei vain ole edennyt vielä niin pitkälle. Katsoin niitä rapautuvia ihmisiä ja tunsin hirvittävää epätoivoa ja kauhua, minullekin kävisi pian niin: syöpyisin olemattomiin ja ruumiinosani tipahtelisivat irti. En päässyt sängystä ylös vaikka yritin. Minua ei oltu sidottu kiinni, mutta en vain päässyt nousemaan.

Sitten uni vaihtui. En tajua miksi unissani seikkailee joskus näyttelijöitä, varsinkin kun viimeöistä tapausta en ole nähnyt televisiossa yli puoleen vuoteen. Olin tukihenkilöni kanssa jossain koulutuskeskuksessa. Se ei ollut se oikea tukihenkilöni, vaan unessa tukihenkilöni oli Jason Merrells (eli se Tehdas -sarjan Martin). Vähän kyllästyneen ja nolostuneen oloisena oli hän. Kävimme kahvilla jossakin, ja minä tilasin kahvit ihan itse, Jason neuvoi minua vierestä että miten se tapahtuu. Joimme kahvit siinä, kumpikin pysytteli hiljaa vaivaantuneena.

Uni katkesi taas kerran sellaiseen typerään paikkaan, että mitään ei ollut tapahtumassa, se vain katkesi.