Markkinat

Kiertelen tupaten täynnä olevalla markkina-alueella. Osa markkinakojuista on pystytetty ulos, osa sisälle johonkin suureen halliin ja hallin pimeille käytäville ja pieniin huoneisiin. Hallissa ja käytävillä on kova tungos ja hälinä, yhden seinän vieressä on koju jossa Annikki myy arpoja ja jotain pientä sälää. Tuotto menee hyvään tarkoitukseen. Ostan keltaisen AA-patterin, josta kuuluu Tipitii-laulu kun sen napoja painaa yhtä aikaa. Laulava patteri. Haluan viedä sen siskolleni joka ei voi sietää sitä laulua.

Yhdellä käytävällä menen huoneeseen, jossa myydään jousipyssyjä. Ei mitään lelujousia vaan metsästysjousia, harrastusjousia ja näköiskopioita vanhan mallisista jousista, petsattuja ja lakattuja, kultaupotuksin. Mutta tehokkaita käytössä, lupaa myyjä (joka oli ennen entisen kotipaikkakuntani Citymarketissa myyjänä ja jonka joskus syystalvella bongasin hämmästyksekseni uudella kotipaikkakunnallani kauppaamassa puhelinliittymiä DNA:n liikkeessä). Minä kokeilen jousia. Jännitän, hipellän, tutkin. Yhdessä pienessä, modernissa jousessa on hyvin erikoinen jännitysjärjestelmä. Ensin käsi pujotetaan kymmenisen senttiä leveän rannekkeen läpi ja tartutaan keltaiseen palloon (joka on jotakin kovaa materiaalia) ja jousi jännitetään siitä pallosta vetämällä. Ihastelen että onpa uusinta uutta, ja kyselen hintoja. Tummaksi petsatun keskiaikaistyyppisen jousen hinnaksi myyjä ilmoittaa 20 euroa. Helvetin halpoja, tuumaan ja sanon ottavani ainakin sen jousen. Rupean katselemaan itselleni vielä pitkäjousta, mutta en pysty päättämään värisävyä. Petsin tummuusasteikko vaihtelee hieman. Pitkäjousikin maksaa 20 euroa. Niihin sopivat nuolet saisin kymmenellä eurolla. Katson lompakkooni, siellä on yli viisikymppiä mutta jostain syystä tarvitsen mielestäni lisää rahaa. Nopeasti nyt, sanoo myyjä. Tässä pitäisi alkaa jo kamoja pakkailemaan.

Ryntään ulos, missä kaikki myyjät jo alkavat hiljalleen purkaa kojujaan ja tekevät siinä sivussa viimeisiä kauppoja. Hallin seinän vieressä kulkee junarata ja radalla on pitkä juna. Sinne on ahtautunut paljon sekä kauppiaita että ihmisiä. Junan peräpäässä on vaunuja, joiden kyytiin ajetaan kauppiaiden keikkabusseja. Jotenkin tajuan että olen itsekin tullut kauppiaiden mukana ja huomaan ettei "meidän bussiamme" ole vielä ajettu junan mukaan. Kierrän viimeisenkin junavaunun takaa, bussien välistä erään pienemmän, punaisen hallin pihalle jossa on "meidän bussimme." Punaisesta hallistakin (joka onkin kotipaikkakuntani urheilutalo) tulee pois ihmisiä, ovatko markkinat ulottuneet sinne saakka? Yksi tulijoista on isäni, hän on Simon Cowell. Minua hävettää että se on hän. Kysyn häneltä, mahtuuko bussiin vielä vähän lisää tavaraa, jos ostan pari jousta. Kyllä mahtuu, ja viittilöi kädellään tummanharmaata bussia kohti, joiden ikkunoiden takana on muu perheeni. En näe ketä he ovat, heidän muotonsa ovat vain tummia varjoja. Vilistän äkkiä takaisin ostamaan jouset, viime tingassa.

Äkkiä olen vanhempieni kotona, keittiön ikkunan ääressä ja katson sisareni kanssa ulos. Siellä on pimeää. Kiistelemme, oliko äsken näkemämme outo taivaankappale kuu vai ei. Ei se voinut olla kuu, minä parahdan ja katson taivaalle. Kuu, tai jokin sen tapainen on siellä. Siitä puuttuu neljännes, kuin siitä olisi leikattu siististi pois viipale kello kahdentoista ja kolmen väliltä. Kuun kyydissä, siinä leikatun neljänneksen kohdalla näkyy kuun värinen hahmo, joka meloo kuunvärisellä melallaan kuuta luonnottoman nopeaa vauhtia halki taivaankannen. Minua pelottaa kamalasti, minusta tuntuu että tuo kuuta eteenpäin melova hahmo haluaa jotakin kamalan pahaa. Kuunkuvatus liikkuu kiivasta vauhtia taivaan poikki, katoaa, ilmestyy takaisin lähtöpaikkaansa kuin tyhjästä ja rientää taas taivaan poikki. Yhä uudestaan ja uudestaan. Minua pelottaa niin kovasti että itken.

Äkkiä olen erään tutun rautatiesillan alla. Seurassani on lukion luokkakaverini, uskova tyttö, joka sanoo että minä en saa uskoa siihen kuumelojaan. Istumme asvaltilla ja haudutamme teetä peltipurkissa. Tyttö rukoilee puolestani, en halua hänen tekevän niin. Hän käskee että minunkin on rukoiltava ellen halua että mitään pahaa tapahtuu. En halua rukoilla, mutta teen sen hänen mielikseen vaikka tiedän etten usko kumminkaan. Haluan pois.

Sodan kauhut

Mustavalkoiset unet ovat niitä kaikkein ikävimpiä, ainakin minulla. Ja viimeöinen varmasti niitä pahimpia.

Natsit olivat siepanneet minut monien muiden mukana johonkin koesairaalaan. Kaikilla oli jonkinlainen sairaalakaapu yllään, ja kaikki makasivat vanhanaikaisissa sairaalasängyissä lähestulkoon vieri vieressä kaakeloidussa salissa. "Lääkärit" kiertelivät sängyltä toiselle ja tekivät aina jonkin kokeen, useimmissa niistä testattiin miten hyvin ihminen sietää kipua. Minun ihoni alle työnnettiin paksuja neuloja ja pyöriteltiin niitä siellä. Samoin penikseni sisään katetroitiin terävä puutikku, ja myös sen läpi työnnettiin tikkuja. Ei saanut huutaa. Jos huusi, niin sai sähköiskun.

Jossakin vaiheessa lääkäreiden johtaja, pieni mies, tuli etsimään sopivia, suhteellisen terveitä "potilaita" kaasukammiokokeisiin. Minä rupesin heti teeskentelemään kehitysvammaista, niin kuin varmaan puolet koko porukasta. Toivoin, että se olisi mennyt läpi, mutta ei se mennyt. En kuitenkaan luovuttanut, vaan teeskentelin kehitysvammaista silloinkin kun minua talutettiin kaasukammioon, ihan siinä toivossa että minut olisi päästetty takaisin. Ei kuitenkaan auttanut. Kammion ovi oli paksua metallia, ja siinä luki Zyklon B, tosin L-kirjain oli miltei rapistunut pois. Vartijat ja "lääkärit" tulivat mukaan kammioon, mikä oli hieman outoa. Kaasua alkoi tulvia seinissä olevista aukoista, mutta se vaikutti ainoastaan meihin vankeihin, henkilökunta vain seisoi vieressä tarkkailemassa ilman oireita. Kaasu alkoi vaikuttaa, aloin pikku hiljaa tukehtua, ja näin miten kohtalotoverieni kasvot alkoivat paisua ja tummua, kaikki yskivät ja kakoivat ja yrittivät huutaa.

Sitten äkkiä seisoinkin ulkona, parakkien edessä, rivissä alastomana lukuisien muiden kanssa. Keskellä pihaa oli pieni rakennus, josta kuului epämääräisiä ääniä. Jokainen joutui vuorollaan menemään rakennukseen, ja edellinen tuli sieltä aina kauhuissaan pois. En tiennyt yhtään mitä rakennuksessa tapahtui ja mitä siellä oli. Sitten tuli minun vuoroni. Siellä oli Hitler, joka etsi itselleen sopivaa panokaveria, seksiorjaa. Minä jouduin hänen käsittelyynsä. Loputtomalta tuntuvan ajan hän pani minua perseeseen, se sattui kamalasti, mutta lopulta hän hihkaisi että nyt hän oli löytänyt sopivan, ja loput voisi lähettää pois.

Hyi helvetti.

Pää pois jumalattomalta

On se islamin pelko vaan saatanallista. Ei tämä ole oikein. Näin unta, jossa kävelin jossakin ihan oudossa kaupungissa, jonka kadut olivat täysin tyhjät. Katujen varsilla oli kummallisia kauppaliikkeitä, ikkunoissa luki vain se, mitä siellä myytiin. Paperikaupan ikkunassa luki vain valkoisella että paperikauppa, kukkakaupassa luki että kukkakauppa, ja niin edelleen. Ei edes mitään näyteikkunoiden koristeita. Menin yhteen kauppaan katsomaan, josko ostaisin sieltä jotakin. Siellä kimppuuni hyökkäsivät huppupäiset muslimiäijät, jotka ottivat minut kiinni ja löivät minua. Äkkiä olin jossakin hämärässä, pienessä huoneessa. Seinällä oli taulu, jossa oli hevosen kuva. Huoneeseen tulivat ne samat miehet jotka olivat ottaneet minut kiinni, ja minua alettiin taas hakata ja potkia. Minulle annettiin sähköiskuja ja pisteltiin neuloilla. Heräsin siinä vaiheessa, kun kurkkuani ruvettiin leikkaamaan.

Toisessa unessani oli muuten vain synkeät tunnelmat. Oli syksyinen päivä, ja olin entisen kotikaupunkini torilla. Pari kojua oli siellä vielä pystyssä, vaikka ilma oli kylmää. Jostain kuului kohisevaa jyrinää, mutta en onnistunut paikallistamaan sen lähdettä. Oli kuin jossain kulkisi lauma rekka-autoja, tai lentokone olisi laskeutumassa. Jyrinä vain voimistui pikku hiljaa, tuli ikään kuin lähemmäksi. Tunsin oloni todella uhatuksi, juoksentelin vain paikasta toiseen ja yritin kysyä ihmisiltä apua, ja kyselin eikö kukaan kuule. Kukaan ei ollut minua huomaavinaankaan. Minua katseli kadun toiselta puolelta mies, jolla oli todella omituiset silmät, sellaiset suuret punaiset pallot. Yritin juosta karkuun sitä miestä, mutta aina se ilmestyi jostain kadunkulmasta lähistölle möllöttämään minua suurilla, punaisilla silmillään. Muuten mies oli täysin ilmeetön. Ja jyrinä sen kuin tuli lähemmäksi. Muuten oli täysin hiljaista, ja koko kaupunki tuntui jotenkin liikkumattomalta. Minä yritin etsiä mitä tahansa suojapaikkaa, mutta en päässyt pakenemaan punasilmäiseltä mieheltä. Jyrinän aiheuttaja ei koskaan saapunut näköpiiriini, sillä heräsin kauhuissani.

Raiskaus, taas

Tämä pitäisi vissiin varustaa K18-merkinnällä, mutta mitään tuollaisia ohjeistuksia ei blogitekstien tekoon ole vielä ainakaan annettu, joten olkoon. Tämä kuuluu taas sarjaan "päivän tapahtumat toistuvat unissa." No okei, minua ei eilen raiskattu, mutta unessa toistui monia lähiaikojen elementtejä.

Oli talvi, ja olin jossakin hevostilalla. Minun piti totuttaa erästä vuonohevosta valjakkoajoon, mutta sen sijaan että olisin valjastanut sen, heitin sen selkään värikkään huovan ja kiedoin turvan ympärille köyden, jonka toinen pää oli vasemmassa kädessäni. Sillä vuonohevosella sitten ratsastin ja ohjasin sitä siitä köydestä nykimällä. Siinä pellon viertä ratsastaessani huomasin pellolla mustan sudenpennun. Jostain oli viereeni ilmestynyt toinen ratsastaja, jolle sanoin että pellolla on sudenpentu, ja etten ole koskaan ennen nähnyt sutta niin läheltä. Se toinen ratsastaja sanoi että ei se ole susi, koiranpentu se vain on. Samassa pellon toiseen laitaan ilmestyi susilauma, hakemaan karkulaispentua. Ratsastin karkuun täyttä vauhtia.

Sitten olin äkkiä omassa asunnossani, oli ilta. Colin Firth oli asunnossani ja piti minua panttivankinaan. Hän halusi päästää minut päiviltä, mutta sitä ennen hän aikoi ottaa minusta irti kaiken, mitä vain sai, koska minä olin kuulemma varastanut hänen nuoruutensa. Minä sain valita: leikkaisiko hän minun hiukseni pois ennen kuolemaani vai sen jälkeen. Minä pyysin, että hän tekisi sen vasta jälkeenpäin, koska en halunnut enää lisäkauhua siitä, että joku häärisi saksien kanssa pääni ympärillä. Selvä, sanoi siihen Colin ja lisäsi, että nyt pidetään sitten vähän hauskaa.

Hän raastoi vaatteet päältäni, minä huusin ja rimpuilin ja yritin panna hanttiin. Colin painoi minut sohvaan, tarttui omaan (mitenkähän tämän nyt muotoilisi mahdollisimman kaunopuheisesti), paraatikunnossa olevaan elimeensä ja sanoi että tämä on se, joka täällä nyt määrää. Minä huidoin ja riuhdoin ja muksin nyrkeilläni ja yritin työntää häntä pois, mutta hän vain nauroi ilkeästi ja sanoi että pane vaan hanttiin, se on hänestä mukavaa. Ja sitten hän raiskasi minut, molempiin päihin. Minä yritin kakoa ja syljeskellä siemennestettä ulos, mutta Colin sanoi että muuta ruokaa minä en saa.

Heräsin itkien ja vinkuen.

Terrorismi, pakkolasku ja suuri seikkailu Venäjänmaalla

Tämä uni on malliesimerkki siitä, miten samana päivänä katsotut elokuvat ja lähiaikojen tapahtumat vaikuttavat uniin. Ja tämän unen kirjaaminen on todiste siitä, että yllättäviäkin asioita löytyy kun joutuu etsimään linkkimateriaalia. Minä esimerkiksi olen tiennyt vasta viisi minuuttia, että Jeremy Sheffield on homo. Eipä sillä, että se tieto hetkauttaisi minua mihinkään suuntaan, kun en edes fanita miestä millään tasolla, olenpahan vain hänet näköradiossa nähnyt. Sitä minä en tiedä, miksi hän uneeni ilmestyi. Toisaalta, jos minut pakotettaisiin valitsemaan joku mies, tekisin sen Jeremy Sheffieldin kanssa, vaikka se kevättalvella tekemäni homotesti tyrkyttikin minulle Vin Dieseliä. No okei, se uni.

Olin lentokoneessa. Kone oli täynnä matkustajia, enkä tiennyt mistä se oli lähtenyt ja minne se oli menossa. Ainoa minkä tiesin oli se, että olin palaamassa lomalta. Penkkijonojen takana oli pieni tila, jonne oli ladottu muutamia patjoja. Patjoilla makasi kaksi pukumiestä aurinkolasit kasvoillaan. Menin itsekin patjoille loikoilemaan. Toinen mies otti aurinkolasinsa pois, esitteli itsensä, ja kertoi että hän ja hänen kaverinsa ovat agentteja. Hetken päästä hän sanoi, että eivät he ole oikeita agentteja, ja että hän pelleili vain.
- Tiedätkö mistä tunnistaa, että hän ei ole oikea agentti? mies kysyi minulta viitaten kädellään kaveriinsa, joka makasi aurinkolasit silmillä lukemassa jotain kirjantapaista. En tiennyt.
- No, katsopas hänen paitaansa tarkasti. Kuten näet, siinä ei ole hihoja. Ne leikattiin pois, että johdot eivät purista taipeissa.
Tajusin, että miehet olivat terroristeja, jotka aikoivat räjäyttää pommin koneessa, ja kauhistuin. Minua puhutellut miekkonen tajusi ajatukseni ja virnisti minulle julmasti, iski silmää ja laittoi aurinkolasit takaisin silmilleen.

Välilaskupaikassa minä kantelin lentäjälle asiasta. Miehet joutuivat tutkittavaksi, mutta heiltä ei äkkiä löytynytkään mitään, ja he saivat palata koneeseen. Istuin taas omalla paikallani koneessa, ja ohi kulkiessaan se mies virnisti taas ja iski silmää, aivan kuin meillä olisi jokin keskinäinen pikku vitsi meneillään. Olin kauhuissani. Lento jatkui, tällä kertaa yli Venäjän. Äkkiä kuului pamahdus ja toinenkin, mutta ne kuuluivat koneen ulkopuolelta. Kapteeni ilmoitti, että moottorit eivät toimi. Ihmiset alkoivat kirkua. Samassa koneen sisälläkin räjähti, mutta ei meidän osastossamme, vaan jossakin taaempana. Kone lähti loivaan syöksyyn kohti maata. Vilkaisin taakseni, ja näin paniikissa olevia, henkensä edestä huutavia ihmisiä. Mieleeni painui aivan erityisesti noin kaksitoistavuotias, tummatukkainen tyttö jonka silmät olivat kauhusta lähes luonnottoman suuret, ja hänen kasvoillaan kauhea pelon irvistys.

Ja sitten rysähti. Minä ja muutamat muut nousimme hiljakseen tolpillemme palavien koneenosien, savun ja pölyn keskeltä. Meitä oli ehkä parikymmentä eloonjäänyttä, vain pienillä naarmuilla, kun kaikki muut olivat kuolleita. Kone oli laskeutunut suurelle, aukealle pellolle, jonka kasvillisuus koostui lähinnä kitukasvuisesta nurmikosta. Minä ja muut selviytyjät totesimme että nyt kävi näin, olimme melkoisessa shokissa. Lähdimme kauemmas palavasta romusta, etsimään jostain taloa josta kenties voisi kutsua apua.

Jotenkin törmäsimme hautajaisiin, joita vietettiin metsänlaidassa. George W. Bush oli hautaamassa siellä isäänsä, ukko Bush senioria. Pappi puhui, arkun päällä oli Yhdysvaltain lippu, ja ympärille oli kokoontunut hautajaisvieraita. George W. myhäili, ja kun hän oli vaimonsa kanssa laskemassa arkun päälle ruusua, hän päättikin äkkiä kaivaa esiin lompakkonsa ja avata sen. Salaisen palvelun miehet liikahtivat mutta eivät ehtineet estää. Lompakkoon viritetty ansa laukaisi lompakon rakenteisiin rakennetun pommin, ja George W. räjähti riekaleiksi kuin jokin, joka räjähtää riekaleiksi (unissa ihmiset saavat joskus ansionsa mukaan).

Sitten olin äkkiä vanhassa talossa, johon oli rakennettu ajan kanssa lisää huoneita niistä tarpeista, mitä kulloinkin on ollut saatavilla. Vanerista ja lastulevystä oli kyhätty seiniä ja läkkipellistä kattoja. Talon alkuperäinen perusosa oli vanha ja rähjäinen puutalo. Minulla oli kissankuljetuslaatikko jossa oli kissa, ja mietin mihin sen saisi laskettua irti ilman pelkoa että se pääsisi karkuun. Talossa olivat myös muut pelastuneet, sekä paljon erilaisia eläimiä. Yksi pelastuneista oli Sepe, ja hänelläkin oli kissankuljetuslaatikko jossa oli kissa. Talon omistaja, keski-ikäinen nainen, tuli kertomaan minulle että talo oli löytöeläinsuoja, ja hän piti huolta hylätyistä eläimistä. Hän ohjasi meidät johonkin piharakennukseen, jonne oli rakennettu makuuhuoneita. Minun huonetoverikseni sattui lento-onnettomuudesta pelastunut nuori nainen, joka ei tajunnut että ikkunoiden ja ovien tulee pysyä kiinni, ettei kissani karkaisin. Jouduin koko ajan sulkemaan hänen jäljiltään ikkunoita.

Jossain vaiheessa katsoimme koko sakki televisiota, jossa sanottiin että koska sekä ukko Bush että hänen vähä-älyinen wanna-be -presidenttijälkeläisensä olivat kuolleet Venäjänmaalla, lain mukaan Vladimir Putin ottaisi johdon Yhdysvalloissa siksi aikaa, että uudet vaalit ehdittäisiin järjestää. Televisiossa näkyi suuria joukkoja amerikkalaisia mielenosoittajia protestoimassa tätä käännettä vastaan. Minä mietin ääneen, että ei Putin ainakaan huonommin voi onnistua kuin herrat Bush. Suuri uutinen oli myös lento-onnettomuus. Meidät oli majoitettu löytöeläintaloon siksi aikaa kunnes kotiinkuljetuksemme järjestyisi, ja sehän kuulemma järjestyisi ihan pian. Menin ulos katselemaan vähän maisemia, nauttimaan siitä että olin elossa, ja olin onnellinen siitä että olin suomalainen. Talot olivat järkyttävän röttelöisiä puutaloja tai surkeasti suunniteltuja kivitaloja, mutta luonto oli siinä pienessä kyläpahasessa kaunis.

Minä en ollut voinut ilmoittaa kenellekään, että olin jäänyt henkiin, ja mietin unessa että perheeni varmasti luuli minun olevan kuollut. Pakkasin tavaroitani lähtöä varten, ja mennessäni päärakennuksen alakertaan, talon omistava nainen tuli hoputtamaan että myöhästyn bussista, se on juuri lähdössä. Minä juoksin tavaroineni talon yläkertaan, ja yläkerta olikin huoltoaseman myymälä. Ulkona oli asvaltoitu huoltoasema keskellä maaseutua. Bussi lämmitteli jo moottoriaan pihalla. Muistin, että kissankuljetuslootakin pitäisi hakea, ja ryntäsin takaisin alakertaan (joka oli se sama talo maaseutuympäristöineen ilman huoltoasemaa) ja pyysin omistajaa soittamaan bussikuskille, että odottaisi. No, hän soitti, minä sieppasin kuljetuslaatikon ja juoksin takaisin ylös. Ehdin bussiin.

Sitten äkkiä olimme maaseututiellä, minä ja Sepe tavaroinemme. Tie oli sorapintainen ja kova, ei asvaltoitu. Odottelimme kyytiä. Kohdalle kaarsi beigen värinen vanha Lada (se, missä on ne neliönmuotoiset valot, onko se nyt Lada 1200, en jaksa muistaa enkä etsiä). Kuski veivasi ikkunan auki ja kysyi että haluaisimmeko kyydin, ja hymyili meille harvahampaista hymyään. Hän puhui suomea, vaikka olimme yhä Venäjällä. Sanoimme että ei kiitos, meidän kyytimme tulee kohta. Hän ajoi pois. Kohta perään tuli toinen samanlainen lada, tällä kertaa viininpunainen, ja sitä kuljetti Jeremy Sheffield. Takapenkillä istui jo joku. Kiipesimme kyytiin, Sepe takapenkille ja minä etupenkille. Jeremy selitti ajaessaan, että hän esittäisi minua elokuvassa, joka lento-onnettomuudesta tehtäisiin. Minä hieman ihmettelin sitä, eihän hän ollut minun näköiseni saati edes ikäiseni, mutta en sanonut siitä mitään. Sen sijaan sanoin, että haluan statistin roolin siinä elokuvassa. Jeremy siihen, että siitä pitää neuvotella BBC:n kanssa, mutta kyllä se järjestyisi.

Jeremy ei ollutkaan viemässä meitä kotiin, vaan jonnekin toiseen taloon lähemmäs Suomen rajaa, mistä sitten saisimme kyydin Suomeen ja kotiin. Minä selitin, että meidän kotonamme on todella ankeaa, isä vain hakkaa ja rääkkää ja haukkuu eikä kukaan halua olla minulle kiltti ja halata. Siinä ajaessaan Jeremy kaappasi minut kainaloonsa ja sanoi että hän halaisi minua matkan ajan. No, hän sitten käänteli rattia toisella kädellä ja toisen käden hän oli kiertänyt ympärilleni, ja minä nojasin häneen. Ihan pienen hetken hän oli Se Uusi Isä, jota olen aina toivonut. Toiset pelastuneet olivat jo sen uuden talon pihalla odottelemassa, kun Jeremy kaartoi Ladansa oven eteen. Kaikki olivat että wow, Jeremy Sheffield! Jeremy lupasi soitella, heilautti minulle kättään hymyillen ja ajoi pois. Minä olin olevinani vaatimaton kun toiset tulivat taivastelemaan että vähänkö hienoa, olit Jeremy Sheffieldin kainalossa. Ja minä siihen että niin tietenkin, minä ja hän olemme nyt ystäviä.

Sitten olin äkkiä vanhempieni talon ulkoportaiden juurella keräilemässä astioitani kasaan, jotta voisin laittaa ne astianpesukoneeseen. Pinosin lautasia ja keräsin ruokailuvälineet päällimmäiselle lautaselle, etsin laseja. Saman ikäinen naapurinpoika käveli ohi, ja katsoi minua vähän kummallisesti. Tiesin että kaikki tiesivät, että olin pelastunut lento-onnettomuudesta. Sanoin pojalle vakavana että terveisiä Irakista. Hän käveli ohitseni sanomatta sanaakaan.

Parvekkeenpilkkoja

Hämäriä unia jälleen kerran. Olin jonkun kanssa supermarketissa. Se joku oli minun kaverini, mutta hänen kasvojaan en kertaakaan katsonut. Kumpikin meistä keräsi tavaraa ostoskoriinsa, minä en oikein tahtonut löytää mitään. En halunnut kuitenkaan lähteä kaupasta tyhjin käsin, joten otin eräältä hyllyltä kasan läpinäkyviä, muovisia lieriönmuotoisia paketteja. Jokaisessa paketissa oli muutamia karkkeja sekä niiden lisäksi jonkinlainen nukke tai figuuri. Lasten leluja siis. Päätin siinä, että nyt rupean keräämään näitä, ja sanoin sen sille mukana olevalle kaverilleni.

Jossain vaiheessa kävin leffavuokraamossa, jossa oli töissä kaksi saamarin ärsyttävää kantelupukkityttöä ala-asteen luokaltani. Otin Ellingin ja lähdin vahingossa maksamatta ulos. Kaverini kanssa menimme johonkin pieneen puotiin, ja tajusin siellä että olin napannut dvd:n mukaani maksamatta siitä. Palasin takaisin vuokraamoon ja selitin nolona että olin ajatuksissani kävellyt ulos, ja maksoin leffavuokran.

Sitten olin äkkiä kämpilläni aukomassa niitä paketteja, paitsi että asuntoni keittiö oli vanhempieni keittiö, mutta muuten kämppäni oli sama. Lajittelin karkit ja figuurit erikseen, ja luin jostain ilmestynyttä kuvastoa, missä esiteltiin lisää samanlaisia leluja ja jossa oli ohjeet mistä niitä saa tilata ja mihin hintaan. Parvekkeeltani kuului ärsyttävää katuporan jytinää ja muuta mölyä, joten menin katsomaan mistä oli kyse. Parvekkeellani oli vähän alle kolmikymppinen kaveri sinisissä haalareissa, hän pilkkoi jollakin jyrsimellä tai konetaltalla parvekettani palasiksi. Puolet parvekkeen lattiasta oli jo pudotettu maan tasalle, ja tilalla oli vain tyhjä aukko. Minä huolestuin, koska säilytin parvekkeella maitotonkkakokoelmaani (minulla ei ole sellaista oikeasti) enkä halunnut niiden joutuvan vääriin käsiin. Avasin parvekkeen oven ja kysyin mitä ihmettä on tekeillä. Rupattelin hetken niitä näitä parvekkeenpilkkojamiehen kanssa, ja siirsin sitten maitotonkkani pois parvekkeelta ja palasin keittiöön.

Kohta se mies soitti minun puhelimeeni ja kysyi, haluaisinko olla hänen kaverinsa, ja että hän haluaisi oikein mielellään tutustua minuun. Ihmettelin moista tarjousta ja epäilin kaikenlaisia taka-ajatuksia, mutta kun tämä oli tarpeeksi vakuutellut vilpittömyyttään, suostuin tapaamaan hänet vapaa-ajallakin. Tosin minun ei tarvinnut odotella hepun työvuoron päättymiseen asti, kun hän tuli jo parvekkeen ovesta sisään ja rupesi rupattelemaan kanssani, suorasukaista lähestymistään hieman anteeksipyydellen, kun "eukko ei anna minun hankkia omia kavereita" sanoi hän. Iäkseen tämä heppu sanoi 28 vuotta ja hänen nimensä oli todella kummallinen, en millään muista mikä se oli, mutta mikään oikea olemassaoleva nimi se ei taatusti ollut.

Kummallisinta tyypissä oli hänen ulkonäkönsä. Välillä hän oli Stan Pikitie ja välillä kummallinen sekoitus minua ja kaveriani Sepeä. Uni loppui kuin seinään, olisi ollut hauska tietää mitä oli tarkoitus tapahtua seuraavaksi.

Kiväärimies

Olen sotien välisessä ajassa. Olen vanhanaikaisessa asunnossa, joka sijaitsee jonkin talon kivijalassa. Pimeässä tuvassa on puinen pöytä ja sen ympärillä penkit ja tuoleja. Penkeillä, tuoleilla ja lattialla istuu paljon ihmisiä, kaikki minun sisaruksiani, iältään neljästä neljäänkymmeneen. Me odotamme isää tulevaksi kotiin. Kohta isä tuleekin, todella vanha ja sairas mies. Isä on juuri päässyt sairaalasta kotiin. Jollakin oudolla tavalla menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat, sillä miehellä, joka tässä unessa on isäni, hänellä on sydämentahdistin. Paidannappien välistä tulee johto johonkin 20- tai 30-luvun designiä olevaan pieneen laitteeseen, joka isällä on kädessään. Me kaikki tiedämme, että isä ei elä kauaa ja se on sääli, koska hän on meille rakas. Isä ottaa seinältä vanhan kiväärin, ainoan omaisuutensa. Joku meistä lapsista saa sen. Se on menossa vanhimmalle pojalle, mutta minä haluan näyttää taitojani sen kanssa vakuuttaakseni isälle, että se olisi minulla kaikkein parhaimmassa käsissä. Menen ulos, kujalle jonne auringonvalo ei kunnolla pääse. Kujan päässä aukeaa näkymä valoisalle kadulle ja siellä könöttävään punatiiliseen suureen rakennukseen jota on pommitettu. Ammun molemmat piiput siihen rakennukseen, tiiliä ropisee alas, ihmiset ja hevoset säikähtelevät. Kivääri on minun.

Sitten olen äkkiä nykyajassa. Minulla on kaksi akita inu -koiraa, Rikie ja Hopeanuoli (joo, naurakaa vain, mutta niin se oli). Ihan oikean akita-koiran näköisiä, ei mitään piirroskoiria. Olen vienyt koirani eläinlääkärin tarkastukseen, kivääri olallani. Kehun miten hienoja karhukoiria ne ovat, olen kaatanut niiden kanssa monta karhua. Eläinlääkäri ja hänen apulaisensa katsovat dvd:ltä koirieni urotekoja. Ihmettelen, miksi minun Hopeanuoli-dvd:lläni ei ole samoja kohtauksia.

Ja sitten taas menneisiin aikoihin. On talvi, talutan koiriani ja kehun niitä niille jotka niistä kysyvät. Jonkin ajan päästä koirat jäävät matkasta pois kun saavun tässä vanhassa, kivi- ja tiilitaloja sisältävässä kaupungissa erään vaalean ja korkean kivitalon luo. Muutama sisaruksistani odottelee sen ovella isämme kanssa. Isän pitää mennä lääkäriin. Menemme taloon sisään. Nostan pienen pikkusiskon syliini ennen kuin lähdemme kiipeämään portaita, koska tiedän ettei hän jaksa nousta niitä meidän tahdissamme. Talo muistuttaa minusta todella paljon koulua ja isä sanoo, että ennen sotaa se toimi kouluna, mutta nyt siellä on toimistoja ja lääkäreiden vastaanottoja. Kiipeämme ylimpään kerrokseen ja 30-vuotias sisareni koputtaa erääseen oveen. Tiukkailmeinen, vanhanaikaiseen terveyssisaren univormuun pukeutunut sairaanhoitaja avaa oven ja ohjaa isän sisään, meidät muut hän töykeästi häätää kauemmas, kun yritämme mennä mukaan. Vakuutan sylissäni istuvalle sisarelleni että isälle ei tapahdu mitään pahaa, ja kyllä hän sieltä tulee kohta takaisin.

Äkkiä olemme koko sakki jossain suuressa, matalakattoisessa salissa, jossa on työpöytiä, höyläpenkkejä, hyllyköitä täynnä kaikenlaista askarteluun ja käsitöihin liittyvää tavaraa, kangaspuita, ja ties mitä. Siellä on vieraitakin ihmisiä, kaikki ovat jonkin puuhan kimpussa. Yksi sisaruksistani oli Holly Hunter (tietenkään hänen nimensä ei unessani ollut se), ja hänen kanssaan minä etsin veljeäni ja yritin päästä mukaan näiden vanhempien sisaruksieni projekteihin. Jotenkin kummallisesti se muuttui sellaiseksi, että etsimme joka paikasta isällemme kuuluvia tavaroita ja yritimme ratkaista jotain salaisuutta. Kunpa muistaisin, mikä se salaisuus oli. Se oli herätessäni jo unohtunut.